skip to main |
skip to sidebar
Olen valmistanut naisen kuvan,
luonut sen yhteydessä viisauden ja Jumalan kanssa,
pyytänyt
oikeutta hiljaisina hetkinä.
Nainen olkoon palvelijani,
haluttu kaunis nainen,
eläimistä ihanin ja kavala,
nainen olkoon palvelijani
alusta loppuun, ja kaikkien veljieni palvelija,
nainen kaikkineen,
nainen iltahetkestä iltahetkeen
ja varhain aamulla
ja koirieni palvelija
ja hevoseni palvelija,
minä metsästän
minä metsästän naaraslinnun ja naarasketun
ja rakastan koiriani ja ratsuani
jotka uskollisesti ovat, ajavat saaliin,
minä metsästän naarastiikerin
huoneen lattialle
että koirani voisivat levätä nahan päällä,
ja kuten edellä kerroin:
naarasketun muhviksi naiselle
ja nainen olkoon palvelijani,
koirieni palvelija ja alamainen:
pyytäkää naista palveluksiinne,
nainen olkoon kaikkien teidän palvelijanne,
synnyttäköön seitsämän miljoonaa
ja palvelkoon yöstä yöhön.
- Kalevi Rahikainen -
Itse metsäni pohjoinen (IamBooks 2010)
kuva Hanne
Kuulaitten käsiesi kaipaus
liekin hämärässä:
tuoksuivat tammelta ja ruusuilta;
kuolemalta. Muinainen talvi.
Hakivat jyviänsä linnut
ja olivat äkkiä lunta;
samaten sanat:
Hitunen päivää, enkelin hohtoa,
ja sitten sumu; sekä puut
ja me aamussa ilmasta tehdyt.
- Salvatore Quasimodo -
suomennos Aale Tynni
Vain unen varjo (Otava 1997)
kuva Unelma
Oli helppoa lähteä luotasi kylläisenä ja ylpeänä,
mutta toista on lähetä oveasi nälkäisenä ja pyytävänä.
Älä lyö!
Sinä rakkauden silmin etkö näe muuta
kuin narrin viitan ja hatun riekaleita,
sinä etkö näe: ne on ihoni riekaleita,
jotka tuulessa liehuvat, lepattavat.
Älä lyö!
Ole maa jossa kieriskelen ne irti,
ole virta jossa ne huuhdon pois,
ole varjo suojaava nahkattomuutta
ole hiljaisuus,
ole yö.
- Yrjö Kaijärvi -
Yrjö Kaijärven kauneimmat runot (Otava 1956)
kuva Birgitta
Minä raotan silmää savun hämärässä,
ei kuulu kuin kelon narahdus,
edempänä on puro, puron äärellä oli
keltainen kurjenmiekka sinä kesänä
kun näin sinut täältä
mäntyjen alta; kaikki niin leimahti.
Että se sitten olit sinä siellä kaupungissa.
Ja minkä häivyit, olit lähempänä.
Nyt minä kanervansavua jaloissani
päästän ohitse näitä suuria puita.
- Mirkka Rekola -
Runot 1954-1978 (WSOY 1979)
kuva Runotalo
Haluan että ymmärrät
tämän.
Tiedäthän miten siinä käy:
jos katselen
kristallista kirkkautta,
hiipivän syksyn punaista oksaa
akkunani alla,
jos hipaisen
takkatulen ääressä
tuhkan haituvaa tai
karahkan karheata pintaa,
se kaikki ohjaa minua luoksesi,
ikään kuin kaikki oleva,
aromit, valo, metallit,
olisivat pikku pursia matkalla
kohti saariasi jotka odottavat minua.
Mutta kuitenkin:
jos rakkautesi minuun vähitellen hiipuu,
hiipuu myös minun rakkauteni sinuun vähä kerrassaan.
Jos äkkiä
unohdat minut,
älä enää etsi minua, sillä
minäkin olen jo sinut unohtanut.
Jos elämäni läpi puhaltava,
lippuja hulmuttava tuuli
on sinusta mieletön ja uuvuttava,
ja päätät
häätää minut sydämestäsi
johon olen juurtunut,
ajattele
että sinä päivänä,
sinä hetkenä,
kohotan käteni,
ja juureni tempautuvat
etsimään uutta kasvumaata.
Mutta
jos joka päivä,
joka hetki,
tunnet että
kuulut ikuisesti minulle
täynnä järkähtämätöntä hellyyttä:
jos joka päivä huulillesi
puhkeaa kukka huhuilemaan minua,
silloin, rakkaani, silloin
vanha tuli polttaa minua taas,
mikään ei sammu eikä unohdu,
rakkautesi ruokkii minun rakkauttani,
ja niin kauan kuin elät, se pysyy sylissäsi
eikä kaikkoa käsivarsiltani.
- Pablo Neruda -
Kapteenin laulut (Los versos del Capitán, WSOY 2008, suomennos Jyrki Lappi-Seppälä)
kuva Tuure
Olin unohtanut valkeuden
katsellessani syksyn raskaita värejä
ja eräänä aamuna oli valkeus edessäni.
Seisoin hiljaisena hämmästyksestä.
Kasvoilleni hajosi lempeä hiutale
viileäksi tuoksuksi,
ja valkean maiseman rauha
solui sieluuni kuin juoma.
Ikäänkuin Jumala olisi elämänkirjastaan
kääntänyt piiloon
syksyn verellä ja kullalla kirjoitetun lehden
ja avannut suuren valkean aukean,
jolle talviauringon kalpealla säteellä
kirjoitetaan lauluja,
jotka ovat viileitä ja kauniita
ja lumitähden muotoisia.
- Katri Vala -
Kootut runot (WSOY 1958)
En halunnut elää näin,
en halunnut sinun naivan minua.
Et edes kosinut, et kihlannut, ei kuulutuksia,
otit vain minut,
veit poikuuteni,
tahrasit minut kaikkien silmissä.
Kunnes kuolema...
Haluaisin, että kaikki olisi kuin ennen,
ennen kuin sinä sydämetön tulit,
raiskasit,
kehoni, ruumiini, kaikki.
Haluaisin vielä kerran,
nähdä itsestäni edes varjon seinälläni.
- Pentti Koskinen -
Elämän virrassa (Keski-Suomen Kynäri ry 2007)
kuva Helen Schjerfbeck/ Nuorukainen, 1882
Olet siinä
vastustamattoman avoimena,
pelkäämättä mitään.
On kuin avaisit portin
vuosia villiintyneeseen puutarhaan.
Näkisit ohdakkeitten,
pitkän heinän
ja takiaisten takaa
vain tuoksua tulvivat
villiruusut.
Enkä tiedä mitä sinulle sanoisin,
sillä yksikään sana,
katse tai kosketus
ei voi kertoa
mitä tunnen.
Miten sinut nähdessäni
sydämeni nyrjähtää
kuin hennon tytön nilkka
ja pääni humisee
tuulia täynnä.
- Sinikka Svärd -
Kerron sinulle rakkaudesta (Minerva 2008)
kuva Johanna
The land of my heart
is slowly being filled up,
slowly are rising the white birds of my hope
against the blue skies of that land.
They rise ever higher and higher
above the unspeakable
and beyond all the clarity, too.
They meet there
the wise stars
the wise and lonely eternity:
the knowledge that will never fall
the knowledge that cannot be meted out
the knowledge about the land of my heart.
There are no governors,
no borders to be guarded,
no hate or bitterness,
and ever higher rise
the white birds,
ever more conscious
full of wisdom.
The land of my heart
and of white swans.
The garden of love and compassion
straight from a star to another
on its eternal orbit.
Carried by the arms of all knowledge,
in the bosom of it, in its womb,
drinking the strength
of the great mother.
*******
Verkkaisesti täyttyy
sydämeni maa,
verkkaisesti kohoavat
toivoni valkeat linnut
sen maan sineä vasten.
Ne nousevat ylemmäs
puhumattoman yläpuolelle
kaiken kirkkaudenkin taa.
Ne kohtaavat siellä
viisaat tähdet
viisaan yksinäisen
äärettömyyden:
tiedon, joka ei horju,
tiedon, jota ei
laskutikuin mitata,
tiedon sydämeni maasta
ei hallitsijaa siellä,
ei rajoja,
joita pitäisi vartioida,
ei vihaa eikä katkeruutta,
ja yhä korkeammalle
nousevat valkeat linnut,
yhä tietoisemmin
viisautta täynnä.
Sydämeni maa
valkeiden joutsenien,
rakkauden ja lohdutuksen puutarha
kohtisuoraan tähdestä tähteen
radallaan ikuisesti
käsivarsilla kaiken tiedon,
sylissä sen, kohdussa sen,
sen voimaa juova
suuren äidin.
- Kalevi Rahikainen -
Itse metsäni pohjoinen (IamBooks 2010, käännös englanniksi Klaus Rahikainen)
kuva Sandy Pimenoff/ Iurima Ultima
