skip to main |
skip to sidebar
Kuinka sieluni sitoisin,
sieluasi ettei se koskettaisi?
Miten ohitsesi saattaisin sen,
- muuhun, johonkin?
Piiloon sen kätkisin mieluiten,
paikkaan pimeään, joka ei liikahtaisi,
sisimpäsi kun liikkuu keinuen.
Vaan meitä kahta mi koskettaa,
jousen lailla yhdessä soimaan saa,
kaksi kieltä yhtenä äänenä soi.
Mihin soittimeen meidät liitettiinkään,
kuka taituri pitelee käsissään?
Suloinen laulu oi!
- Rainer Maria Rilke -
Tahto Tahtojen (Like 2004, suomennos Eve Rehn)
kuva Hanne
Sinä sanot
että tästä sinä sen teet,
ompelet ihanalla suullasi,
pisto pistolta
Hääpuvun sinä ompelet itsellesi
tästä silkkisestä
esinahasta
Niin sinä teet, pisto pistolta
Etkä riisuisi sitä koskaan,
kulkisit aina
sisältä silkkiin puettuna, hääpuvussa
Tämä on totisesti sitä,
hääpuvun ainetta: tämä
altis esinahka.
- Tommy Tabermann -
Eroottiset runot (Gummerus 2009)
Viimeinkin tuiskutti lunta,
ja siitä pitäen olen kulkenut alituisessa lumisateessa,
en ymmärtänyt, miten ruusupensaat rohkenevat puhjeta kukkaan
yhden ainoan päivän aikana, miten ruohot,
orvokit uskaltavat pistää päänsä esiin, miten vuorollaan
kaikki muut kevään kukat - olen unohtanut niiden nimetkin -
miten pääskyset ja rastaat pystyvät lentämään -
oli kevät, kieltämättä,
kevytmielisiä, räikeitä värejä
primitivistisen maalarin lehtiössä,
mutta en uskaltanut koskettaa kultasadetta,
ikäänkuin se olisi ollut juuri maalattua paperia,
enkä taittanut enää kirsikkapuiden oksia pannakseni
ne maljakkoon, kiirehtiäkseni kevään tuloa,
kuljin vain kuin unissakävijä, ikään kuin olisin
katsellut talvisessa ulkoilmateatterissa
liian räikeää amerikkalaista elokuvaa.
Lunta tuiskutti jäätelöä ahmiville kevätkasvoille,
pääsiäisjäniksille, koko tukahduttavalle kukkaismaailmalle.
Ja niin on aina oleva, minulla ei ollut sille sanoja,
vaikenin kuin salaa alkanut, keskeneräinen romaani.
Illat olivat vaikeita, mentävä sänkyyn tämän sanattomuuden kanssa,
Jumalankin edessä salattujen
lauseiden kanssa: vielä kerran kirjoitan runoja,
tarvitsen aikaa vain television taukojen verran
pitkinä talvi-iltoina, iltasadun jälkeen, ennen uutisia,
minun täytyy vain sitkeästi ajatella jotakin,
niin kuin appelsiini ajattelee autiolla pöydällä
appelsiinisynnyinmaataan. Vaikeinta oli yöllä, kun
en tiennyt, ketä syleilen,
sinua vai tätä puolivalmista runoa, kun en uskaltanut
nukahtaa enkä olla valveilla, kuuntelin tyynyn sinisiä kukkia,
nurkassa raksutti kello, yöpaitaani käärittynä,
niin kuin kapalolapseksi naamioitu helvetinkone, vaikka tiesin:
kaikki tämä on turhaa, minunhan pitäisi kapaloida aivoni,
jotta tulisi hiljaista.
Nyt sinä olet täällä, istuudut sängylleni, ja lumisade on poissa,
vain kuumuus pitää minua otteessaan, vuodenajat vaihtuvat äkkiä
kovissa, kevytmielisissä runoriveissä. Minun täytyy nyt painaa
tarkasti mieleeni toukokuun puut kasvojesi takana: en voi tietää,
milloin tulet takaisin. Kenties minä silloin odotan sinua
jo kirsikoiden
ja ruusujen kanssa, mutta sinä näet vain minut,
riisut minut nopeasti ja saat nähdä, miten paljon aurinkoa
olen kerännyt iholleni sinua varten. Sillä aurinko löytää meidät
myös silloin, se paistaa sänkyymme, vaikka tuntematon jumala
on julistanut ulkonaliikkumiskiellon.
- Erzsébet Tóth -
Aamut, hiukset hajallaan (WSOY 2011, suomennos Hannu Launonen ja Béla Jávorszky)
Minun juureni sinun juurtesi
joukossa
minun silmäni sinun silmiäsi
mikä henkeä minussa se erkanee ilmaan
mikä maata se muuttuu mullaksi
mikä minussa on elämää se on metsää
sinun ruumistasi minun ruumiini
minä silitän sinun sammaltasi
metsä
syleilyä sinun tuulesi
hyväillen kietoutuvat puittesi oksat
minun ympärilleni
minä silitän sinun sammaltasi
metsä elämän äiti
sinun haavasi parantuvat
metsä
minun vuotavat yhä
älä hylkää minua metsä
minä lennän sinun lintujesi
myötä
sinun kettujesi myötä haen
suojaasi
kasvata polkusi umpeen metsä
niin että en ikinä löydä pois
- Kai Nieminen -
kuva Hanne
